Tajusin olevani masentunut elokuussa 2017 kun istuin Roomassa äitini kanssa hienossa ravintolassa syömässä, ja äiti kysyi onko kaikki hyvin. Olimme maailman kauneimmassa kaupungissa, olin maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja ainoa tunne mitä tunsin oli tyhjyys.
Syylisyys siitä, että tunsin pilanneeni äidille tärkeän matkan sillä että en vain jotenkin ollut läsnä kuristi kurkkuani. En sanonut mitään mutta kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Sillä hetkellä kaikki iski vasten kasvojani ja äidin surullinen katse joka syntyi hänen nähdessään oman lapsensa tuskan repi sieluani palasiksi. Näin itseni äitini silmin ja tajusin kuinka surullinen olinlaan. En mä halunnut olla tälläinen, mä halusin olla hyvä tytär, tehdä tästä äitin unelma matkan. Olin järjestänyt äidille tän matkankin 60 vuotis lahjaksi ja käyttänyt omat säästöni jotta pääsin mukaan. Ja tässä mä istuin hiljaa, pizza edessäni, kauniissa illassa roomassa, kyyneleet pitkin poskiani.
"Mä olen äiti niin väsynyt ja tyhjä"
Tuon lauseen jälkeen kotiin palattuani jäin ensimäiselle lyhyelle sairaslomalle ja aloitin masennuslääkityksen uudestaan. Tämän jälkeen palasin töihin ja sinnittelin, mutta en vain pysynyt oravanpyörässä mukana. Siitä on nyt puolivuotta kun mietin ajavani kolarin ja tajusin olevani vakavasti masentunut.
On kulunut 9kk roomasta, ja jos joku kysyisi nyt. Samalla tavalla ja samalla rakkaudella kuin äiti niin vastaus olisi sama. Vaikka mä olen ns. levännyt jo 6kk. Toisin sanoen ollut sairaslomalla 6kk. On uudet lääkkeet, on osastojakso, on terapiaa, on depressiokoulua mutta tunne ei ole poissa. Mitä masennukselle tehdään siinä kohtaa kun tuntuu, että kaikki kivet on käännetty jo?
"Mä olen äiti niin väsynyt ja tyhjä, ja nykyään vielä hukassakin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti