Maanantai 7.5.2018; Milloin tajusit olevasi masentunut?

Tajusin olevani masentunut elokuussa 2017 kun istuin Roomassa äitini kanssa hienossa ravintolassa syömässä, ja äiti kysyi onko kaikki hyvin. Olimme maailman kauneimmassa kaupungissa, olin maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja ainoa tunne mitä tunsin oli tyhjyys.

Syylisyys siitä, että tunsin pilanneeni äidille tärkeän matkan sillä että en vain jotenkin ollut läsnä kuristi kurkkuani. En sanonut mitään mutta kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Sillä hetkellä kaikki iski vasten kasvojani ja äidin surullinen katse joka syntyi hänen nähdessään oman lapsensa tuskan repi sieluani palasiksi. Näin itseni äitini silmin ja tajusin kuinka surullinen olinlaan. En mä halunnut olla tälläinen, mä halusin olla hyvä tytär, tehdä tästä äitin unelma matkan. Olin järjestänyt äidille tän matkankin 60 vuotis lahjaksi ja käyttänyt omat säästöni jotta pääsin mukaan. Ja tässä mä istuin hiljaa, pizza edessäni, kauniissa illassa roomassa, kyyneleet pitkin poskiani.

"Mä olen äiti niin väsynyt ja tyhjä"

Tuon lauseen jälkeen kotiin palattuani jäin ensimäiselle lyhyelle sairaslomalle ja aloitin masennuslääkityksen uudestaan. Tämän jälkeen palasin töihin ja sinnittelin, mutta en vain pysynyt oravanpyörässä mukana. Siitä on nyt puolivuotta kun mietin ajavani kolarin ja tajusin olevani vakavasti masentunut.

On kulunut 9kk roomasta, ja jos joku kysyisi nyt. Samalla tavalla ja samalla rakkaudella kuin äiti niin vastaus olisi sama. Vaikka mä olen ns. levännyt jo 6kk. Toisin sanoen ollut sairaslomalla 6kk. On uudet lääkkeet, on osastojakso, on terapiaa, on depressiokoulua mutta tunne ei ole poissa. Mitä masennukselle tehdään siinä kohtaa kun tuntuu, että kaikki kivet on käännetty jo?

"Mä olen äiti niin väsynyt ja tyhjä, ja nykyään vielä hukassakin."

Sunnuntai 18.02.2018; Suru sairaudesta

Heräsin tänään taas siihen tunteeseen etten haluaisi herätä. Kello oli 11 ja yritin keksiä syytä nousta. Mies oli lähtenyt kavereiden kanssa metsään ja mulla oli tunteja yksin. Nousin vain maatakseni sohvalla ja katsoakseni netflixiä. Viikon päästä pitäisi palata töihin. Olen kuin kiukutteleva lapsi 'En mä halua". Mieleeni tulevat aina isosiskoni sanomat sanat kun oli pieni ja kiukuttelin siitä, etten halunnut tehdä jotain kun se ei ollut kivaa ja siskoni vastasi minulle viisaudella "Elämässä kaikki ei aina ole kivaa" siinäpä vasta oppi.

Tänään oli taas hyvä syy mennä mäkkäriin koska en mä yllätys jaksanut tehdä ruokaa, en mä jaksanut mennä edes suihkuun. Ja sitä häpeää kun yritin halata miestä ja se sano mulle "Sä haiset". Ajellessa metsän keskeltä kaupunkiin päädyin youtubeen kuuntelemaan musiikkia masennuksesta. Biisi johti toiseen ja löysin tämän.

https://m.youtube.com/watch?v=ifiWucOzuTM

Istuin autossa, mieheni ajoi ja mä mietin miksi ruokin pahaa oloani tällä musiikilla. Mutta kuitenkin jotenkin koin lohtua. Joku muukin tuntee näin. Kotiin tultuamme ja ruuat syötyämme istuin sohvalla tuijottamassa ulos huoneen vastakkaisella seinällä olevaa mustaa ikkunaa jonka keskellä loistaa vielä joulu tähti ja tajusin olevani surullinen. Se iski vasten kasvoja. Mä olen sairas ja se tekee mut surulliseksi.

Olen nyt ollut varmaan neljä kuukautta sairaslomalla, en ole edes varma kuinka kauan. Ajantaju on jotenkin kadonnut. Sairaslomastani olen viettänyt viimeiset 9 viikkoa sairaalan päiväosastolla. Viimeinen viikko on enää jäljellä. En ole kokenut ihmeparantumista, en ole varma onko mikään muuttunut siitä hetkestä kuin ajoin autoa silmät kiinni ja mietin väittäväni ihmisille, että nukahdin rattiin. Silti töihin on palattava, rutiineihin on palattava.

Yritin puhua miehelleni, puhuin rauhallisesti siitä kuinka tänään musta tuntuu surulliselta. Samalla kyyneleet valuivat mun poskille mutta ääneni ei värähtänytkään. Mieheni ei edes huomannut mun itkua, televisio vei huomion katsomasta mun kasvoja. Tunsim yksinäisyyttä. En ollut yksin mutta olin yksinäinen.